Viikko mennyt lomaillessa. Ihanaa, mutta toisaalta kauhean työlästä. Kotona vietetty lomaviikko kun helposti  muuttuu orjaleiriksi, joka ei anna hetken lepoa eikä rauhaa. Saati aikaa rauhoittua. Ja enemmänkin tuntuu siltä että loma aiheutti jopa lomastressiä. Ja sehän tässä niin hauskalta tuntuukin, kun on loman tarpeessa että pääsisi eroon työstressistä ja sitten stressaakin siitä lomasta. Tyhmää, todella tyhmää.

Olen koko viikonlopun pohtinut taas aivojen osuutta tässä laihdutusprojektissa. Jostain syystä tuntuu että aivot ja kroppa ei nyt oikein ole yhteydessä toisiinsa. Minä haluan haluan haluan laihtua ja elää terveellisesti, ja kroppa kiittää kun syön oikein ja terveellisesti ja liikun ja olen onnellinen. Mutta mikä on se maailman mahti joka silti saa minut syömään herkkuja ja toimimaan vastoin kropan signaaleja? En tiedä. Ja tunnen siitä hirveää syyllisyyttä ja itseinhoa, koska en pysty toimimaan oikein. Aivot sanoo yhtä ja kroppa tekee toista, ja siellä jossain välissä minä yritän pitää lankoja käsissäni vaikka ne on tuhannen solmussa ja sikin sokin.

Eilen saunan lämmössä itsekseni istuessani mietin miten ihanaa olisi kun voisi toimia niinkuin ne ihanat ja reippaat fitnessihmiset, jotka hengittävät ja elävät sitä elämäntapaansa joka sekunti. Itse en ole koskaan tuntenut mitään urheilulajia kohtaan niin palavaa intohimoa että olisin valmis elämään sen ehdoilla. Tykkään kyllä treenata, mutta silti en olisi valmis uhraamaan kaikkea sen puolesta. Tiedän että mitään ei ilmaiseksi saa ja tiedän miten paljon työtä he tekevät kroppansa eteen joka päivä. Itse en pysty siihen. Ja se saa minut surulliseksi.

Olen tällä hetkellä hieman eksyksissä tämän koko projektin suhteen. Vaikka niin haluaisin uskoa ja uskotella itselleni että onnistun ja pystyn tähän, niin silti takaraivossa huutaa ajatus siitä, että koko laihdutusprojekti on tuhoon tuomittu koska olen ikuinen läski enkä onnistu missään. Ja miksi juuri tällä kerralla muka onnistuisin kun en ole aikaisemminkaan laihtunut. Mietin että miten voin uskoa laihtumiseen kun kaikista niistä keinoista, opeista, ohjeista ja tekemisistä huolimatta en ole onnistunut koskaan. Ja jos kuulen vielä kerrankin "ohjeen": "Syö vähemmän, liiku enemmän", niin en vastaa seurauksista. Vihaan tuota lausetta ja kaikkea mitä siihen liittyy. Siihen kiteytyy kaikkien näiden vuosien turha työ, tuhannet tunnit jotka olen tälle kropalle uhrannut ja kaikki ne toiveet ja unelmat, jotka ei ole toteutuneet koskaan. Se tuntuu siltä, että lauseen sanoja hieroo nuo sanat minun naamaan ja nauraa paskaisesti päälle. Se on pahinta aliarviointia ja arvostelua mitä minulle voi sanoa. Se tuntuu sylkäisyltä päin naamaa. Ja se kuulostaa siltä että läski on myös tyhmä koska ei ymmärrä näin yksinkertaista asiaa.

Minä en pysty kontrolloimaan syömistäni, koska olen sokeririippuvainen. Ja ei tämä ei ole vain läskin selittelyä. On ihmisiä joilla ei ole mitään ongelmia syömistensä kanssa. Ja onnittelut heille siitä. Mutta on myös ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia jostain huumaavasta aineesta, esim. alkoholista, huumeista, sokerista. Silloin ihminen on sairas ja tarvitsee hoitoa päästäkseen eroon riippuvuuden aiheuttaneesta aineesta. Tätä huumetta ei voi koskaan enää käyttää kun siitä on eroon päässyt. Siksi minun täytyy nyt alkaa taistelemaan sokerinhimoani vastaan. Heti tänään.