Viikko on sujunut pikku hiljaa jo paremmin, vaikka en ole juuri kuntoilemaan ehtinyt. Suurin syy siihen on nuo joka päiväiset lumityöt, joita on saanut tehdä lähes päivittäin tällä viikolla. Onhan sekin toki kuntoilua, mutta mieluummin olisin mennyt salille riehumaan.

Välillä on tehnyt hirveästi mieli makeaa, en ole oikein varma mistä se johtuu. Luulisin että kyseessä on vaan joku tapa, josta en ole vielä päässyt eroon. Tunnesyömisiin tuo makeanhimo ei ole luullakseni liittynyt, koska olen yrittänyt kuulostella tunteitani eikä niissä ollut mitään hälyttävää sillä hetkellä!  Toinen syy suklaan himoon on varmasti nälkä. Ennen söin jälkiruuan aina ensin, pääruoka oli mulle sivuseikka. Nyt olen tietoisesti toiminut niin, että vaikka kuinka olisi nälkä tai makeanhimo tai kumpaakin, niin syön ensin ruuan. Ja sen jälkeen minulla on LUPA syödä se herkku jos vielä tekee mieli.

Toinen asia, johon olen joutunut keskittymään on se, että nykyään en syö enää autossa. Ennen tapanani oli hotkaista se suklaapatukka/kolmioleipä/sipsipussi jo matkalla kaupasta kotiin. Ja eihän siitä paljoa nautintoa saanut, muutama minuutti niin kaikki oli syöty. Eikä se syömisen himo loppunut siihen. Kuulostaa tyhmältä, että minun pitää tosissaan keskittyä syömiseen. Voisi olettaa, että niinkin luonnollinen asia sujuisi ajattelematta. Mutta ei. Minun täytyy opetella, miettiä, keskittyä ja nauttia.

Ehkä olen jotenkin saanut ajatuksiani selkeytettyä ruuan suhteen, koska osaan jo miettiä mitä minun kannattaa tehdä ja mitä ei. Tällä viikolla seisoin kaupassa käsissäni joulukonvehteja jotka olivat puoleen hintaan. Toisaalta mieli teki ostaa niitä, kun tiesin, että niitä ei taas vuoteen saa. Ja toki herkkuakin tekee aina mieli. Mutta nyt todella mietin ja perustelin itselleni, miksi minun pitäisi ostaa suklaata ja miksi ei. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että minun ei todellakaan kannata isoa suklaalevyä kotiin ostaa, koska en vaan voi olla syömättä sitä kokonaan. Siitä seuraisi päivän kaloreiden ylitys ja kamala morkkis, itseinhosta ja syytöksistä puhumattakaan. Siispä jätin levyn hyllyyn.

Kiinnostavaa oli huomata, mitä tunsin kun jätin suklaan ostamatta. Olo ei aluksi ollut lainkaan helpottunut, päinvastoin. Tunsin ahdistusta, yksinäisyyttä ja surua. Ihan kuin joku olisi hylännyt minut. Ja kaikki tämä suklaalevyn vuoksi. Samalla kauppareissulla kuljin päämäärättömästi pullahyllyltä keksihyllylle. Kiersin vanukasosaston ja kurkin jäätelöaltaaseen. Ja toki hypistelin lähes kaikkia tuotteita karkkihyllyllä. Mutta lopuksi en ostanut mitään, koska jokaisen käsiin ottamani tuotteen kohdalla toistin taas saman ajatuskuvion. Miksi ostan, miksi en. Kotona ei toki enää kaduttanut kun pääsin syömään nälkääni oikeaa ruokaa, mutta kaupassa ahdistukseni oli suunnaton.

Seuraavaksi haluaisin oppia liikkumaan aamuisin, edes kevyesti. Olen vaan niin tuskasen aamu-uninen (johtunee varmaan siitä, että menen myöhään nukkumaan), että herätyksen asettaminen aikasemmaksi ei oikein luonnistu. Tai luonnistuu niin, että kello raikaa ja mie vaan torkuttelen. Mutta jospa sitä alkais sitä tosiaan työstämään seuraavaksi.

Paino viime viikon sunnuntaista -1.5 kiloa. Olen tyytyväinen!