Vaikka laihdutusprojekti onkin syömisten osalta lähtenyt käyntiin suhteellisen hyvin, ajatukseni ovat viime päivinä pyörineet vain ja ainoastaan ruuassa. Olo on ollut totaalisen ruma ja hankala, aina peiliin katsoessa tunnen epätoivon lipuvan ajatuksiini. Välillä tunnen suorastaan pakokauhua tästä fyysisestä olemuksestani, koska tuntuu, että tälle ei ole kertakaikkiaan mitään tehtävissä. Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä hankalammaksi kropan muokkaaminen tulee ja sitä enemmän rupsahtaminen vauhdittuu. En oikeastaan osaa sanoa, miksi juuri nyt nämä ajatukset minua vaivaavat, koska olen aina ollut ns. luonnollisen ikääntymisen kannalla. Kauneusleikkaukset ovat minusta turhia (ellei kyse ole jostain esim. onnettomuudessa aiheutuneen vamman korjauksesta tms.) ja vihaan niitä kireitä hollywood naisia ja miehiä, jotka kaikin keinoin yrittävät pysyä nuorena.

Eilen salilla käydessäni huomasin että olen taas levinnyt kuin pullataikina pääasiassa keskikropastani, koska vartalotyyppini on omena. Kylkisilavat ovat paisuneet, mahani näyttää siltä kuin olisin raskaana ja jopa käsivarsiini (joista olen ollut varsin ylpeä) on ilmestyneet ALLIT!!! Uusin kauhun aiheeni allien lisäksi on takapuolen päälle ilmestyneet "perseläskit" eli istumisesta aiheutuneet läskilipareet. Niitä näkee varsinkin todella ylipainoisilla, jotka todellakin viettävät suurimman osan päivästään istuen. Ja yleensä vaikka he nousisivat seisomaan, perseläskit ovat paikoillaan.

Nyt kuulostan varmasti todella pinnalliselta, ja kyllä, voin myöntää, että läskiasia on minulle pääasiassa pinnallinen ongelma. Toki tiedostan lihavuuden terveysvaikutukset, mutta tässä vaiheessa minua ajaa ajatus siitä, että näyttäisin paremmalta. Voin myös tunnustaa, että olisi ihana herättää pientä kateutta kanssaihmisissä, tai edes ihailua.

Painoni yleensä putoaa todella hitaasti, joten ärsyynnyn ihan tosissani lehtijutuista, joissa hehkutetaan kuinka voit pudottaa 10 kiloa kuukaudessa jne. jne. Jokaisen pudottamani kilon eteen joudun tosissani rehkimään, mitään en ilmaiseksi saa. Tiedän, että joillakin laihduttaminen on helppoa, sen kun vaan unohtaa laihduttavansa ja kilot sulavat ihan naps vaan. Toinen ihmisryhmä, joka saa minut näkemään punaista, on ne, jotka "unohtavat syödä". Minä en ikinä koskaan missään tilanteessa unohda syödä, päinvastoin jos joskus ateriaväli venyy liian pitkäksi alan täristä, keskittymiskyky herpaantuu ja tulen todella pahantuuliseksi. Joka ikinen sekunti tiedostan ruuan olemassaolon, jos unohtaisin ruuan olisin luultavasti sairastunut todella pahaan dementiaan.

Pitäisi varata aika ehkäisyneuvolan vastaanotolle, mutta sinne meneminen aiheuttaa taas pahoja aivokramppeja. Tiedän nimittäin täsmälleen miten tapaaminen menee. Kaikki ehkä sujuu siihen asti hyvin kun minulta kysytään painoa. Johon toki vastaan rehellisesti. Yleensä keskustelu sujuu tähän tyyliin: "ja paljonkos painat?" "Yleensä 76-78 kiloa." (Tässä välissä hoitaja nostaa katseensa tietokoneen näytöltä ja tuijottaa minua pitkään) "Miten paljon? Ethän sinä näytä NIIN painavalta!!" "No, sen verran kuitenkin painan." "Jaa, no tietenkin se on aika paljon, olisi varmaan ihan hyvä pikkuisen laihduttaa..." Sitten kerron ummet ja lammet siitä kuinka syön ja kuinka paljon harrastan liikuntaa ja mitä liikuntaa harrastan ja kuinka monta tuntia viikossa, eikä paino silti putoa. Hoitaja katselee välillä tietokonetta ja välillä nyökyttelee muka ymmärtäväisenä ja sanoo: "Mutta laihduttaminenhan on helppoa, pitää vaan syödä vähemmän kuin kuluttaa ja harrastaa vähän enemmän liikuntaa" Siinä vaiheessa tekis mieli heittää se tietokone ikkunasta ulos ja laittaa se ämmä itse näyttämään, miten helvetin helppoa se laihduttaminen on! Ihanaa, että joku voi nollata kaiken sanomasi vaan yhdellä lauseella. Helppoahan se on, helvetin helppoa!

Tajusin muuten että jojolaihduttajista minut erottaa se, etten koskaan saa laihdutettua viittä kiloa enempää. Painoni sahasi koko viime vuoden 78-73 kilon välissä. Ja siihen sitten jään. Jojolaihduttajat saavat sentään yleensä helposti laihdutettua sen 15 kiloa, jonka he tosin lihovat takaisin muutamassa kuukaudessa. Mutta minun kiloni eivät edes tipu, vaikka laihduttaisinkin. Kuten sanottua, omistin koko viime vuoden erinäisille laihdutusyrityksille, ihan terveellisille ja fiksuille semmoisille, en kokeillut kaalikeittodieettiä enkä mitään muutakaan älytöntä. Silti painoni oli alimmillaan 73 kiloa, josta se hiipi taas takaisin lähtölukemiin. Minussa ei kuitenkaan tietääkseni pitäisi olla mitään fyysistä vikaa, joka olisi laihtumisen esteenä, joten en vaan ymmärrä miksi laihtuminen on minulle niin perkeleen vaikeaa. Se vaan on.