Voi miten voikaan ihmisen mieleen vaikuttaa tuo taivaalla kirkkaasti möllöttävä keltainen pallero. Viime viikon olo on ollut ihan erilainen kun on sentään päässyt nauttimaan auringosta ja valosta ja lämpimästä ilmasta. Tosin työmotivaatioon tuo aurinko vaikuttaa täsmälleen päinvastoin, ei huvittaisi yhtään kökkiä sisätiloissa kun voisi olla ulkona nautiskelemassa. Miksei koko kesä voisi vaan olla lomaa niin ehtisi joskus nauttiakkin tästä elostansa pieni maanmatonen? Tympeää ajatella, että lomaa on vaan se muutama säälittävä viikko ja sitten saa taas ahertaa koko talven ja rämpiä pimeydessä ja lumessa. Yäk.

Tosin tämä muutaman viikon kesälomakin on vaan mannaa taivaalta, koska viimeinen jopa 9 päivän kesäloma mulla on ollut kaksi vuotta sitten. Ja sitä edeltävää en edes muista. Varsinkin talvella meinasi iskeä ahdistus kun käsitti että edellisestä lomasta oli aikaa pitkästi päälle vuosi eikä seuraava lomakaan häämöttänyt edes vielä nurkan takana. Joku pari kuukautta vois kyllä mennä ihan reippaasti lomaillessa, varsinkin jos siihen vielä saisi mukavan tukun rahaa lisukkeeksi. Mutta tosiaan, kun ei rahaa ole mahdollista saada yhtään enempää, niin yritän silti ottaa kaiken ilon irti lomapäivistä.

Laihdutusasiaa olen taas pyöritellyt päässäni ja hiukan yrittänyt taas pitää ruokapäiväkirjaa paremmin siitä mitä suustani alas valahtaa päivän aikana. Yllättävän äkkiä ne päivän kalorit saa täyteen, ihan peruspöperölläkin. Herkkujen suhteen olen edelleen yrittänyt vetää siimoja tiukemmalle, en salli itselleni edes yhtä keksiä, vaikka se mahtuisi päivän kaloreihin. Olen myös huomannut, että herkut ei maistu enää sen arvoiselta, että niihin kannattaisi päivän kaloreita tuhlata. Monesti se mielikuva herkusta on parempi ja maistuvampi kuin totuus. Pakko myöntää, että olen viettänyt aikaa jäätelöaltaalla ihaillen kaikkia niitä iloisen värisiä uutuusjäätelöpakkauksia. Kerran annoin mielihalulleni periksi, mutta voi mikä pettymys se jäätelö olikaan! Ei se maistunut yhtään hyvältä, eikä siihen todellakaan olisi kannattanut tuhlata päivän kaloreita! Mutta minkäs teet, kun on paksukallo niin sitä päätä pitää hakata kerta toisensa jälkeen puuhun niin että tuntuu. Kumma että ihmismieli autuaasti unohtaa tämmöiset asiat ja kohta taas kuulen jäätelöaltaan kutsun. Enkä oikeastaan ole koskaan edes ollut mikään suuri jäätelön ystävä.

Nyt siis vielä siistin ja siistin ruokavaliotani. Varsinaisesta ruokaohjelmasta olen kuitenkin luopunut, koska tietyt ruoka-aineet ei vaan enää uppoa. Ja tuntuu siltä, että ruokaohjelma olisi varmasti jo toiminut jos olisi toimiakseen. Tai jos minun kroppa toimisi edes jotenkuten normaalisti. Heti jos tuntuu siltä, että kroppani alkaa vastaamaan huutooni oikein, niin palaan viralliseen ruokaohjelmaan. Tiedän että tämä nyt saattaa kuullostaa läskin selittelyltä, mutta kysymys on kuitenkin nyt elämäntavasta. Kukaan ei pysty olemaan tietyllä ruokavaliolla loppuelämäänsä, eikä tämä hieman vapaampi ohjelma nyt tarkoita sitä että saan tekosyyn syödä ihan mitä vaan milloin vaan. Enemmän keskityn nyt siihen, mikä terveellinen ruoka saa oloni hyväksi ja mitä ruokaa oikeasti haluttaa. Koska ruokavaliomuutosta on takana jo puoli vuotta, kehoni osaa kyllä jo kertoa mitä se haluaa. Ja ei, se ei halua  roskaruokaa ja sokeria, vaikka joku niin saattaisi luulla. Yllättävän useasti kroppa haluaa marjoja, kasviksia, pieniä annoksia hyvää ja laadukasta ruokaa, pähkinöitä ja ei turhia hiilareita. Kesän kynnyksellä olen rakastunut erilaisiin smoothiehin, joihin voin laittaa esim. marjoja, rahkaa, mehukeittoa, nokkosta, hunajaa ja ripauksen kanelia ja kardemummaa. Rahka yksinään tökkii muuten pahasti nykyään, mutta pirtelöön sekoitettuna se hulahtaa oikein hyvin.

Sitten on tietysti se piruiita, joka istuu olkapäällä ja huutelee jokaisen herkun kohdalla että "syö se, syö se!". Ruokakaupassa se jarruttaa minut kakkutarjouksen kohdalla, vie minut pitkin pullahyllyä ja kuiskii korvaani suloisen sokerisia sävelmiä, jotka kertovat ihanasta sokerieuforiasta ja hattaraunelmista. Lämpimällä ilmalla se johdattaa minut sipsihyllyn luo ja kertoo rapeasta ja suolaisesta perunalastusta, joka suorastaan sulaa suussa. Keksihyllyllä pirulainen tuo nenääni kahvin tuoksua ja vakuuttaa minulle, että kahvi ilman keksiä on turhuutta. Mielenlujuutta se vaatii kun pirulaisen kanssa kaupassa kurvailen, mutta useimmiten pääsen vammoitta kassalle ja kotiin. Vaikka on joskus käynyt niinkin, että luulen harhauttaneeni pirulaista, mutta sepäs pääseekin sanomaan viimeisen sanan siinä vaiheessa kun puran kauppakasseja kotona. Kaikkien niiden maitopurkkien, banaanien ja kissanruokapurkkien keskellä pilkottaa suklaapatukka. Eikä minulla ole mitään muistikuvia siitä, kuinka se on tarttunut kaupasta mukaan...