Viikonloppua on jälleen pyörittänyt tämä järjetön väsymys. Työpäivä menee vielä joten kuten, mutta jo kotimatkalla on vaan ainoa mielessä pyörivä asia se, että pääseekö päikkäreille. Tämän päivän unisaldo oli 9,5 tunnin yöunet ja siihen päälle 4 tunnin "päikkärit". Ja senkin jälkeen sai itsensä väkisin nostaa sängystä ylös, koska unta olisi voinut jatkaa edelleen. Ja tosiaan tuossa yöunien ja päikkäreidenkin välissä ehdin torkkua puolisen tuntia. Tämä väsymys on jo niin iso osa päivää, että tuntuu etten elä ollenkaan. Mikään ei oikein tunnu miltään ja mitään ei todellakaan jaksa tehdä. Ei siis ole kysymys laiskuudesta ja "jaksamisesta" vaan siitä kun ei oikeasti todellakaan jaksa eikä pysty tekemään mitään. Jo normaalin päivärutiinin pyörittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Kaikista eniten ehkä ärsyttää ihmisten asenne kun yritän kertoa että voin huonosti. Oireiden vähättely tyyliin "sulla on vaan työväsymystä, kyllä se siitä kun pääset lomalle!", tai "kaikki on talven jäljiltä väsyneitä, mutta kyllä se kevätaurinko piristää". Lisäksi minua on kehotettu vaan liikkumaan enemmän ja syömään vähemmän niin kyllä se paino kuulemma siitä alkaa tippumaan. Tai olemaan stressaamatta. Tai tekemään vähemmän töitä. Tai nauttimaan elämästä. Tai vähätellään ongelmiani toteamalla että kyllä joku keino löytyy painonpudotukseen. Kun sitten kerron että mitä kaikkea olen jo kokeillut niin pystyn lukemaan silmistä mitä mieltä kyseinen henkilö oikeasti ajattelee. "Et ole varmaan vaan yrittänyt tarpeeksi".

Toivon todella että saan huomenna edes jotain tuloksia labrakäynnistä. Joka toinen minuutti olen varma että kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta sitten olen taas sitä mieltä että syy on minussa itsessäni ja siinä että olen vaan laiska paska, joka yrittää löytää omaan epäonnistumiseen syytä vaan jostain muualta. Minua todellakin hävettää ajatella, miten monta kertaa olen aloittanut painonhallinnan ja loppujen lopuksi karahtanut karikolle uudestaan ja uudestaan. Olen varma että Personal Trainerikin ajattelee että en vaan yritä tarpeeksi. Puhuin hänelle sairausepäilystäni, mutta hän ohitti sen toteamalla, että tuskin minulla sitä on. Toisaalta ymmärrän kyllä, että lihavat keksivät tekosyitä epäonnistumiseensa, ja varmasti olen sitä itsekkin tehnyt, mutta tuntuu vaan niin nololta kun joutuu kerta toisensa jälken tunnustamaan että paino ei ole tippunut grammaakaan, päin vastoin.

Parisuhdekkin tottakai kärsii siitä, että olen näin väsynyt. En tiedä kauanko mieheke jaksaa katsella tämmöistä laiskiaista vaan lähtee hakemaan aktiivisempaa seuraa. Seksielämääkään ei juuri ole, koska ensinnäkin nukkuisin mieluummin kuin harrastaisin seksiä, toisekseen itsetuntoni on tämän painon nousun vuoksi pohjamudissa enkä todellakaan nauti vartaloni esittelemisestä. Kolmanneksi, kärsin myös limakalvojen kuivuudesta, eli seksi ei ole nautinnollista vaan yleensä jopa kivuliasta. Ja ei, tähän ei auta liukkarit, voiteet, öljyt eikä apteekista saatavat itsehoitolääkkeetkään. Kokeiltu on. Haluaisin olla tälläkin saralla aktiivisempi ja itsevarmempi, mutta tyhjästä on paha nyhjästä...

Tänään meinasin joutua jo paniikkiin kun mietin että tulossa on taas jos jonkinmoista juhlaa ja kissanristiäistä. Ensimmäinen ajatus oli, että en varmana lähde mihinkään, koska en mahdu mihinkään vaatteeseen. Toinen ajatus oli että en jaksa osallistua juhliin koska olen mieluummin kotona nukkumassa. Sen jälkeen pengoin vaatekaappiani ja haaveilin kaikista niistä vaatteista joita voisin pitää jos olisin hoikempi. Ja sitten ymmärsin taas sen faktan, että edessä on taas yksi kesä, jolloin olen lihava. Edessä on taas niitä juhlia, joihin pukeutuminen tulee olemaan tuskaa. Ja siinä vaiheessa suljin vaatekaapin oven.