Vuodet vierii, mutta taistelu läskiä vastaan on ikuista. Olen kokeillut kaikkea, ihan kaikkea, ja rasvaimu tuntuu hetki hetkeltä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Tuntuu että usko loppuu hetkenä minä hyvänsä.

Tekis mieli vaan luovuttaa ja syödä ihan mitä vaan. Kaikkia herkkuja, joita tekee mieli ja niitäkin, joita ei edes haluta. Voi kun voisin vaan heittäytyä lattialle raivoamaan ja antaa olla! Jos vaan voisi lakata välittämästä ja löytää itsensä kolmen vuoden päästä sängystä niin lihavana ettei pysty liikkumaan. En ymmärrä miksi ruoka riivaa minua joka päivä näin.

Vuoden alusta hankin taas personal trainerin ohjeet ja päätin että nyt alkaa uusi elämä! Ruokapäiväkirja, salitreenit, ruokaohjeet... jne. Tavoite oli päästä maaliskuun alkuun mennessä 75 kiloon. Ja pah! 12 viikkoa ruokapäiväkirjaa ja painossa tai ympärysmitoissa ei muutoksia! EI MUUTOKSIA!!! Joku voi laihduttaa 12 viikossa kymmeniä kiloja, joskus reilumminkin. Ja minä, en kilon kiloa. Sama läskimäärä ympäröi minua. Se on imeytynyt kiinni vartalooni, jossa se roikkuu kiinni imukupin tavoin. Se tarrautuu lonkeroillaan kiinni jokaiseen luuhun ja lihakseen ja raapii hiljalleen lisää elintilaa. Lihas yrittää pitää pintansa, mutta läski kaivautuu yhä syvemmälle ja syvemmälle kunnes lihaksen on pakko väistyä.

Olen yrittänyt tsempata itseäni henkisesti. Kannustaa, rakastaa ja uskoa siihen että pystyn muuttumaan ja pääsemään eroon tästä läskin ikeestä. Mutta sepä ei haluakkaan luovuttaa niin helposti. Ehei. Se vasta valmistautuu taisteluun, johon sillä on ylivoima ja jonka se tietää voittavansa. Ehkä saan välillä erävoiton tai kaksi, mutta ne ovat vaan armopaloja, joita läski minulle nakkelee, jotta jatkaisin taistelua. Se tietää oman ylivertaisuutensa ja haluaa näin nöyryyttää vastustajaansa. Ja nyt olen valmis heiluttamaan valkoista lippua. En kestä enää yhtään osumaa.